Kesän jälkeen

Kesän valoisat päivät ovat vaihtuneet syyskuun hämyisiin iltoihin. Ilmassa on selvästi syksyn tuntua tuoksuineen ja kirpeine aamuineen. Edellisen postauksen kirjoittamisesta on jo aikaa, kirjoittelin sitä silloin, kun aurinko vielä lämmitti iholla ja valoa riitti myöhään iltaselle.

Kesän aikana olisi tietenkin ollut paljon kirjoiteltavaa niin puutarhan edistymisestä tai ihan kuulumisista kesän eri vaiheista. Mutta, työn imiessä kaiken energian ja ajan, halusin pyhittää kaiken vapaa-ajan lapselleni ja rentoutumiseen, ajattelematta seuraavaa postausta, vaikkakin olen ottanut satoja kuvia kesästä blogi-mielessä. Niistä taidan tehdä syksyn aikana postauksen jos toisenkin.



Kesälomien puuttuessa pyrimme järjestämään aina sopivan hetken tullen jotain arjen luksusta tai pientä retkeä lähiympäristöön lasten kanssa. Ehkäpä mieleen painuvimman retken teimme saareen sukulaisemme mökille, jonne pelkkä venematka vanhalla puuveneellä oli pikkumiehelle jännittävä kokemus. Koululaisemme taas pääsi toteuttamaan suuren haaveensa hevosten parissa. Vein hänet vihdoin ja viimein ratsastamaan oikealla hevosella, kun keppihevosilla ratsastaminen alkoi jo hieman kyllästyttää.



Paljon kuitenkin jäi tekemättä ja käymättä ihanissa paikoissa. Kuten Yyterin hiekkarannalla. Olisin niin halunnut viettää kesäisen päivän meren äärellä, upottaa varpaat kuumaan hiekkaan ja maistaa meren suolaisen maun huulilla, tuntea rantavehnän pistelyn peiton alta ja heittää vihdoin ja viimein viiden vuoden raskaan talviturkin meren vietäväksi. No, ehkäpä sitten ensi vuonna.

 

 

Jotenkin tuntuu, että koko kesä meni sitä odotellessa ja nyt se on jo ohitse.  Tämän tajusin ensi kertaa, kun tilasin ensimmäisiä callunoita puutarhamyymäläämme, vaikka tuntuu kuin juuri äsken vielä myytiin viimeisiä kesäkukka-amppeleita. Toisaalta olen tyytyväinen, ettei ollut hurjia hellejaksoja, yöt olivat lempeän lämpimiä nukkumiseen  ja rahatkin säästyivät uusien kesävaatteiden ostamiselta, eikä tarvinnut saavikaupalla kantaa kasteluvettä kukille.

Vaikkakin kesäkukat olisivat nauttineet hieman lämpimimmistä ilmoista ja sadonkorjuuseenkin oltaisiin päästy aiemmin. Onneksi sentään puutarha ei jää odottelemaan kesää ja sen lämpöä, vaan jatkaa siitä huolimatta kasvuaan kohti syksyä ja sadonkorjuuta.

 

Kesän aikana olen ihaillut työmatkan varrella ojanpientareen alati muuttuvaa kukkanäytelmää. Keväällä se alkoi keltaisten leskenlehtien puhjetessa ja jatkui valkoisena valkovuokkomerenä. Myöhemmin siihen yhtyi päivänkakkarat, kissankellot, puna-apilat, hiirenvirnat  ja monet muut ihanat luonnonkukat. Mielipide pastoillakin harmiteltiin ojanpientareiden leikkaamisesta ja sen kukkaloiston pilaamisesta. Ja niin minunkin luonnonkukkien sävyttämälle reitillekin kävi, yhtenä aamuna ojan reunoilla lojui vain ruskettuneita heinäkasoja leikkurin jäljiltä. Olisin vielä niin halunnut nähdä, mitä pientareella olisi ollut näytettävänä minulle.

 

Mökkipuutarha eli kesän täysin luonnon armoilla. Keväällä olinkin hieman huolissani, miten se tulee pärjäämään, mutta huoleni oli täysin turha. Sadetta ja lämpöä on tullut juuri sopivissa suhteissa, että satoa ollaan päästy jo korjaamaan ihan kiitettävästi. Mitä nyt pari myyrää kävi mylläämässä papulaatikossa ja uudessa perennamaassa, mutta niistäkin pääsin eroon nopeasti. Nurkissa pyörinyt kissa pelotti myyrät tiehensä tai poskeensa.

 

Kevään ikävät muistot epäonnisista esikasvatus puuhista ovat tipotiessään näin syksyllä, satokauden alkaessa. Onnistumisen tunteet jäävät onneksi muistojen syövereihin, eivätkä ne epäonnistuneet kokeilut, ensi keväänä ollaan taas viisaampia niidenkin suhteen. Onnellakin on ollut osuutensa, olen saanut kokea onnea ja toisaalta jakaa sitä muillekin, se on joskus pienestä kiinni. Toivottavasti olen vielä onnekas ja saan maistaa terassillamme kasvavaa maissia taikka nähdä kelloköynnöksen avaavan ensimmäisen kukan.


Ehkäpä tässä oli päällimmäiset mietteet kesästä, jota ei koskaan tullut, tai joka jää elämään muistoihin vielä pitkäksi aikaa.

Mukavaa alkanutta syksyä!

Mari Marjamäki