lauantai 19. marraskuuta 2016

Väripilkkuja


Viime viikon kauan odotettu ensilumi antoi ensituntumaa talvesta. Kesän lapsena kuitenkin tunnustan , että ihastun joka vuosi talveen yhä uudelleen, vaikka siitä puhuminen kesällä saakin ihokarvat nousemaan. Talvessa on jotain taikaa, luonto uinuu talviunessa, kaikkialla on rauhallista ja hiljaista. Uinuva puutarhani pistää minut tutkimaan sen kauneutta tarkemmin.

 
Yllätyksekseni löysin vielä joitain väripilkkuja lumisesta kasvimaastani. Parsakaalin kirkkaan keltainen kukinto lähes leiskuu hyisessä pakkasilmassa.



Vierestä löytyi vielä keräämättä jäänyt vihreä parsakaalin kukkaterttu.
 
 
Vaikka tästä punatähkästä onkin värit jo haihtuneet syksyn aikana, jostain syystä pidän sen karusta olomuodosta. Nimesin sen uudelleen, lumitähkäksi.
 
 
Löysin lisää talven törröttäjiä tyrnipensaiden takaa. Nämä karhunputken kukinnot jäivät tyystin huomaamatta kesällä rehevän kasvillisuuden ympäröiminä, mutta nyt ne suorastaan puhkeavat kukkaan.
 
 
Sammakkolampikin on saanut paksun jääpeitteen päälleen. Hento lumikerros paljastaa rusakonkin käyneen tutkimassa uutta jääpeitettä. Onneksi se ei vielä huomannut suojaamatonta omenapuutani puutarhassani.
 


 
 Kierrellessä puutarhassani, huomaan tekemättä jääneitä asioita. Talvi tosiaan yllätti, onneksi jäätynyt vesisaavi ei ole kovin vaarallista, vaikka jään vangiksi jääminen onkin kova kohtalo.
 

 

 
 Sattumalta, isänpäivän aattona löysin varastostani vanhan isänpäivän lahjan kolmenkymmenen vuoden takaa. Se on veljeni tekemä puinen työkalupakki isällemme, joka vuosien saatossa on päätynyt minulle ja nyt kasvihuoneeseeni koristeeksi. Voi kunpa pääsisin ajassa taaksepäin tuohon päivään, jolloin kiipesin aamulla isän kainaloon herättääkseen hänet suureen päivään... nyt saan seurata vierestä lastemme samaisia puuhia oman isänsä kanssa, aikas hellyyttävää katseltavaa.
 
 
Viime viikon talvesta on muistona vain lumiukon rippeet etupihalla. Lumen alta paljastui jälleen vihertävä nurmikko ja päivät ovat olleet harmaita, talven taika haihtui liian nopeasti. Kauan odotetun amarylliksen kukinta osui siis täydelliseen ajankohtaan. Päivittäin olen ihaillut sen upeaa hehkua eikä päivien pimeyskään ole tuntunut ylitse pääsemättömältä. Mieletön onnistumisen tunne, yhdentoista kuukauden levon jälkeen saan jälleen nauttia sen kauneudesta. Tästä lähin yksikään kukkineen amarylliksen sipuli ei enää joudu roskikseen vaan saa uuden mahdollisuuden.
 
 
 
Mari Marjamäki
 

torstai 10. marraskuuta 2016

Viimeiset villahousut



Viime päivät olet pysynyt tiukasti sisätiloissa turvassa talven pakkasilta ja olen väsännnyt kaikenlaista keräämistäni materiaaleista. Ilokseni lueskelin tämän joulun trendejä, jotka ovat lähellä sydäntäni. Käpyjä, oksia, sulkia, karvapeittoja... siis olen ihan vahingossa kerännyt tämän vuoden trendikkäitä materiaaleja jouluksi.En siis seuraa kovinkaan paljon vaihtuvia trendejä, mutta tällä kertaa se osuukin suoraan sydämeen, josta olen iloinen.


Ovessa roikkunut märäntynyt omenakranssi vaihtui kevyeeseen välikausikranssiin, jonka kieputin puolukan ja vanamon varsista. Havukransseja en ole vielä tehnyt, ne ovat mielestäni vielä liian jouluisia, vaikka eihän siihen ole niin pitkä aika.


Jääkaapin vihanneslaatikosta löysin vielä muistoja viimekesältä perunoiden merkeissä. En ole malttanut heittää pieniä peukalonkokoisia miniperunoita roskiin vaan ne ovat jääneet pyörimään jääkaappiin, mitäänhän ei heitetä pois! Nämä pikkuperunat ovatkin todellista pikaruokaa, ne kypsyvät  nopeasti, kun pitää saada äkkiä jotain ruokaa nälkäisille pikkuvatsoille.  Viime kesänä kasvatin myös liiloja perunoita takapihan terassilla ämpärissä. Kokeilu onnistui täydellisesti, joten ensi vuonna tulee lisää perunaämpäreitä kasvatettavaksi ja ehkäpä jonkun muun värisiä.


Ja kyllä, ne ovat liiloja myös sisältä. Tämä minua kovasti jännitti, miltähän ne näyttävät ja maistuvat keittämisen jälkeen. No, ihan tavalliselta perunaltahan ne maistuvat. Jännää minkälaisia lajikkeita onkaan olemassa. Tällaisten erikoisten lajien kasvattaminen onkin hauskaa ja pitää mielenkiinnon yllä.

 
Tämäkin on mielenkiintoista, jäätynyt vesimittari. Tämä ilmiö toistuu vuodesta toiseen, emme siis koskaan muista kerätä vesimittaria ajoissa talteen ennen pakkasia ja keväisin saadaan hankkia jälleen uusi mittari haljenneen tilalle. Talvi tosiaan yllätti puutarhurin täälläkin, vaikka lunta emme ole saaneet kuin pienen ripauksen, mutta pakkaset ovat olleet sitäkin kylmempiä. Osa syystöistä jäi tekemättä ja odottavat minua keväällä. Mustikat ja omenapuu odottavat vieläkin verkkoja suojakseen ja niiden asentaminen taitaa olla jo työlästä jäätyneen  maan vuoksi. Ääh kiukuttaa moinen velttous,  taaskin tuli opetus kantapäänkautta, ehkäpä ensi vuonna osaan varautua aiemmin...mutta tuskinpa olen ainut, jonka talvi yllätti.
 
 
Kuten tämän naapurustossa kasvava riippakoivun, joka pitää sinnikkäästi kiinni kellastuvista lehdistään. Näky on ehkäpä hieman lohduton, kun katselee vieressä kasvavia paljaita lehtipuita, jotka nököttävät alastomina lehtevän koivun juurella. Koivu ei ole vieläkään vaihtanut syysasuaan pois, kuin itsepäisesti hehkuu keltaisessa lehtipuvussaan uhmaten talven pakkasia.
 
Löydän jotain samaa itsestäni, viimeinen villahousu.Varpaitani palelee pinkeissä juoksulenkkareissani, kun zoomailen kamerallani koivun oksia. En ole vieläkään hankkinut lämpimiä talvikenkiä niiden tilalle, olisiko jo sen aika.

 
 
Mari Marjamäki
 
 

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kasvatuksen riemuja

 
 
 


Viime päivien kaipaamani auringon säteet ovat nostaneet vireystasoni jälleen huippuunsa saaden minut kuoriutumaan sohvan uumenista jälleen puuhien pariin. Olotilani on ollut kuin ylläolevan kuvan osmankäämillä, joka seisoo rähjäisenä sammakkolampemme rannalla odottamassa lammen jäätymistä. Syysloman suunnitelmat haihtuivat hiljalleen sairasvuoteelta toiselle juostessa ja lopulta päädyin itsekin räkäpaperien ympäröidyksi. Onneksi tällä viikolla on vielä mahdollisuus juhlia peruuntuneita halloween-juhlia ja kaivertaa kurpitsalyhtyjä.

 

Lähestyttäessä joulua tulee kerättyä kaikenlaista materiaalia askarteluja varten, tällä kertaa olen ihastunut käpyihin, joita olen kerännyt erilaisten havupuiden alta. Puutarhakierroksella löysin aivan mahtavan käpysadon vuorimännystä, jota en ole ennen huomannut. Tämä löytö sai minut inspiroitumaan ja suunnittelemaan erilaisia käpyaskarteluja.
 
 
Kävyt jäivät vielä odottamaan kasvihuoneeseen inspiraatiopuuskaani. Siellä ne ovat turvassa oravilta, jotka ovat käyneet tyhjentämässä syysistutuksista koristeeksi laittamani kävyt. Sain varkaat kiinni itseteossa aamupalaa syödessämme, kun koirani huomasi keittiön ikkunan alla olevan oravan puuhat. En tiedä kuka meistä pelästyi eniten koiramme aiheuttamaa kaaosta keittiön pöydällä sen jahdatessa oravaa. No, orava ainakin pelästyi ja pötki pakoon männyn oksille turvaan. Koiramme sen sijaan sai pienen puhuttelun aiheuttamastaan sekasotkusta, tosin se näytti menevän jälleen kerran kuuroille korville. Olen epäonnistunut sen oravansiedätys-koulutuksen suhteen ja nyt yritän puhua sille järkeä, ihan kuin se auttaisi, riistanvietti kuuluu sen luonteeseen, mitä sitä muuttamaan.


Minulta taas löytyy tuunausvietti puutarhahulluuden lisäksi, mitä näitä viettejä muuttamaan niin minulta kuin koiraltakaan.  Inspiraation puuskassa askartelin itselleni persoonallisen kynttilälaatikon, sillä olin kyllästynyt etsimään kynttilöitä eteisen lipastosta, jossa ne pyörivät aina piiloon tavaroiden sekaan. Joten tyhjä kenkälaatikko sai uuden kuosin ruskeasta remonttipaperista, pitsistä ja tulostetuista kirjaimista (jotka liimasin näköjään vinoon).



Kasvukauden loppumisesta huolimatta olen saanut seurata jälleen kasvun ihmettä amarylliksen parissa. Viime joulun amaryllikset pääsivät ulos ihmettelemään kesän lämpöä ja ilmojen viiletessä ne palasivat takaisin sisälle ikkunalaudalle. Nyt jännityksellä seuraan kukan avautumista ja kahden pikku amaryllis-vauvan kasvua. Vaatimattoman näköisen sipulin kasvuvoima saa haukkomaan henkeä ja jälleen ällistymään.
 
Onneksi tämä tapahtuu juuri nyt, kun syksyn kylmyys ja pimeys saavat minut jähmettymään sisälle.  Nyt saan nauttia tästä ihmeestä eturivin paikalta ja miten paljon se tuokaan iloa. Kesällä kyseinen nuppu ei olisi saanut arvoistaan huomiota ja jäänyt kukkapenkin pimentoon unohduksiin. Mieletöntä, että voin taas kokea onnistumisen tunteita.