Viikkoon on mahtunut taas kaikenlaista, kuten ihana inspiroiva #tulppaanitorstai, jonka vuoksi innostuin hankkimaan (taas) tulppaaneja, eihän niiden ohitse voi kulkea ostamatta. Sain myös viikon aikana monta asiaa pois päivänjärjestyksestä ja olen voinut kevein mielin asennoitua töihin paluuseen. Olenkin pyrkinyt nauttimaan näistä viimeisistä kotiäidin päivistä täysillä vaikka pikku miehen uhmaikä on hieman sitä häirinnyt. Yhteiset leikkihetket seuramme jumppatunneilla ovat päätyneet viime aikoina itku-potku-raivareihin ja olen useasti vannonut itselleni että se oli viimeinen jumppakerta. Niin, että onnea vaan päiväkodin hoitotädeille, heh!
Viime viikolla sain myös työantajan järjestämän vihermestari-koulutuksenkin päätökseen. Lähes sadan opiskelijan voimin kokoonnuimme Vantaalle suorittamaan viimeisiä tehtäviä ja päivän päätyttyä kohotimme onnittelumaljat valmistumisemme kunniaksi. Ainutlaatuinen kokemus, en ole ennen opiskellut täysin tietokoneen välittämän kuvayhteyden parissa ja lähettänyt sähköisesti tehtäviä tarkastettavaksi opettajille, jotka saattoivat asua eripuolilla Suomea satojen kilometrien päässä. Ehkäpä tämä on sitä tulevaisuuden koulunkäyntiä.
Mökillä avasin puutarhakauden varovasti kuusiaidan leikkuulla, josta sain käteni kahdeksi päiväksi todella kipeiksi. Hikisen aloituksen jälkeen minulla ei enää riittänyt paukkuja omenapuun leikkaukseen, joten nyt keräilen taas viikon voimia, jotta saan kuusiaita-projektin päätökseen seuraavalla mökkireissulla. Olisi ehkä pitänyt harrastaa enemmän kuntoliikuntaa talvella, jotta aika ei olisi kulunut huili-taukoihin ja leikkauskin olisi sujunut helpommin. Toisaalta siinä rappusilla huilatessa huomasin taivaalla upean valoilmiön, joka näytti ihan sateenkaarelta.
Omassa kotipihassa ei ole vielä mitään puutarhahommia jäisen maan vuoksi, eikä terassiakaan viitsisi alituiseen harjata, joten sunnuntaina jälleen ajauduimme meren rannalle Kalloon ulkoilemaan. Käymme yleensä täällä ihailemassa syysmyrskyjä, jolloin jättimäiset aallot syöksyvät vasten rantakallioita ja näky on ihan uskomaton.
No, ei maisema tälläkään kertaa pettänyt, vaikka olosuhteet eivät olleet ihan kaikista turvallisimmat lapsiperheelle. Tällä kertaa kukaan ei ottanut puljuja, tosin koira aiheutti sydämen tykytyksiä pudotessaan jäälautalta hyiseen veteen.
Maisema oli jälleen uskomaton, jäälautat keinuvat maininkien tahdissa rantaa kohden ja meri oli kirkkaan sinistä, jollaista emme ole ennen nähneet. Kallion päällä makoili pyöristyneitä jäälohkareita, hauska ilmiö, jonka syntytapa jäi epäselväksi.
Merelle johtava polku kulkee vanhan mäntymetsän lävitse, tunnelma on satumainen vanhojen käkkyräisten mäntyjen alla meren pauhatessa taustalla. Olisi pitänyt ottaa eväät mukaan, jolloin olisimme saaneet nauttia kauemmin upeasta ilmasta ja olla kiirehtimättä kotiin ruuan tekoon.
Keittiönpöydällä minivihannesten sato on valmistunut pikavauhtia syöntikelpoiseksi. Niiden kasvunopeus saa minut aina ällistymään, toisin oli kelloköynnösten kanssa, joiden itämistä odotin todella kauan. Nyt nekin huitelevat jo korkeuksissa ja odottelevat koulimista. Ihanaa päästä vihdoin ja viimein suttaamaan mullan kanssa.
Mullan tuoksuista loppuviikkoa!
Mari Marjamäki
