Pelargonin tarina

Puutarha-harrastus on pitkäjänteistä puuhaa, sen tietävät kaikki, jotka ovat edes jonkin verran asiaan perehtyneet. Tarvitaan kärsivällisyyttä, tietoa, taitoa ja ripaus onneakin, jotta päästään kokemaan onnistumisen hetkiä. Mutta ilon lisäksi pitää varautua myös epäonnistumisiin ja menetyksiin, joihin ei voi välttämättä itse aina vaikuttaa. Viime aikoina olenkin saanut kokea niitä onnistumisen hetkiä, johon tarvittiin edellä mainittuja elementtejä, erityisesti juuri onnea ja kärsivällisyyttä. Kerronkin teille pelargonin tarinan siemenestä tähän päivään.

Kaksi vuotta sitten helmikuussa pyörin puutarhahuumassa kauppojen siemenpussi telineiden ympärillä. Esikasvatus ei ollut mikään  mun juttu, eikä ole vieläkään, mutta joka vuosi hamstraan siemeniä ja pystytän olohuoneeseen kasvihuoneen esikasvatusta varten. Halusin kokeilla jotain ihan uutta, jonka kasvatus olisi kuitenkin mahdollista Suomen oloissa. Pienen etsiskelyn jälkeen käteeni jäi sekoitus pelargonioiden siemeniä ja mielessä välähti haave värikkäästä kukkamerestä.

Esikasvatus sujui hyvin, siemenet itivät nopeasti ja kahdeksan pientä taimea pääsivät joka päiväiseen tarkkailuun. Lomaillessamme Lapissa ne matkustivat Mummin hoiviin ja arvatkaapa vain, kysyinkö joka päivä niiden kuulumisia, "Oletko kastellut", "Ethän antanut liikaa vettä?" " Eihän aurinko polta niitä..." Huoli oli aivan turhaa, ne kasvoivat hyvin, kunnes oli aika koulia. Koulinnasta selvisi neljä taimea. Hermostuksissa olin jo luovuttaa koko homman. Oliko tässä mitään järkeä, taimimyymälöistähän saa melko edullisesti komeita taimia ja minä tuskailen näiden minikokoisten taimieni kanssa. Päätin kuitenkin vielä jatkaa, eihän tässä vaiheessa voinut luovuttaa.

 

Kevään edetessä taimet muuttivat ulos ja pian tajusin, etteivät ne ehdi millään kukkimaan sinä kesänä. Höh, mitä olinkaan kuvitellut, olisi pitänyt sittenkin poiketa puutarhalle taimiostoksille ja varmistaa kesäksi kukkaloisto pelargonioista. Onneksi lohtuna oli edes yksi kukkiva pelargoni, Helsingin puutarhamessuilta tuliaisina tuotu ihanuus `Fireworks Pink`, joka piti yllä pelargonihuumaa.

 

 

Kesän aikana matkasta tippui vielä kaksi taimea ja syksyn tullen kuljetin loput pelargoniaa muistuttavaa taimea mökin kuistille talvettumaan. Päätin pitää niistä hyvää huolta ja tehdä kaikkeni, jotta ne selvisivät kylmästä talvesta.

Keväällä jäljellä oli enää yksi taimi, se oli jotenkin ihmeen kaupalla selvinnyt talvesta ja puski innolla uusia lehtiä. Kuljetin sen kotiin ja pitkän harkinnan jälkeen päätin hieman typistää sen kasvuintoa leikkaamalla pidempiä oksia ja mahtuipahan se paremmin ikkunallekin muiden ruukkujen viereen.

Viime kevät oli mitä oli, malttamattomana vein taimia liian aikaisin ulos ja halla ehti hieman puraisemaan niihin. Ja ihme kyllä, pelaroniani oli vielä hengissä omenapuun alla, mikä helpotus. Huolestuneena siirsin sen terassin suojiin ja toivoin sen selviävän viileistä öistä.

Kesän aikana se otti hurjasti lisää mittaa ja päihitti jo puutarhalta ostetun pelargonin pituudellaan. Heinäkuuhun mentäessä aloin lähes päivittäin tutkimaan lehtien ale, näkyisikö siellä nupun alkuja. Melkein jo luovutin, ehkäpä se kukkii ensi kesänä, ajattelin murheellisena. Kunnes eräänä iltana, kastelukierroksen päätteeksi huomasin kaksi pientä nuppua muistuttavaa mykeröä lehtihangoissa. Hurraa, arvatkaapa vain olinko onnellinen. Siitä alkoikin jokapäiväinen nuppujen tutkiminen ja odottaminen. Olikin jännittävää odottaa, minkä väriset kukat sieltä puhkeaisivat, kaikki vaihtoehdot olivat auki.

 

Sitten eräänä päivänä, ennen töihin menoa, kävin tarkastusreissulla terassilla ja huomasin pienen vaaleanpunaisen kukan avautuneen pelargoniaani. Voih, miten ihanalta se näyttikään. Äkkiä kamera esiin ja muutama räpsy ennen töihin menoa. Vaikka värillä ei  nyt tässä tilanteessa ollut mitään väliä, mutta miten se sattuikin olemaan ihan lemppariväri.  Kukinnan edetessä nuppu-varsia on kehittynyt viisi eikä loppua vielä näy. Ilokseni myös keväällä otettuun pistokkaaseenkin on ilmestynyt nuppu, tuplasti onnea siis!

 

Vaikka reilun kahden vuoden mittainen odotus on varsin lyhyt, verrattuna vaikkapa hevoskastanjan kukkimiseen, johon voi kulua useampikin vuosi, niin tästäkin kahden vuoden oppikoulusta opein paljon niin taimikasvatuksesta  kuin kärsivällisyydestäkin. Ei pidä luovuttaa, vaikka tekisi mieli, silloin on toivottava vain parasta ja antaa ajan kulua. Viime kädessä, onnellakin on melko suuri merkitys taimikasvatuksessa.

 

 

 Viime keväänä kokeilin jälleen pelargonin kasvatusta siemenestä ja hämmästyksekseni yksi niistä on aloittanut jo kukinnan, ihmeellistä. Niidenkin onnistumis-prosentti ei päätä huimaa, mutta viisi komeaa pikku taimea kasvaa onnistuneesti.

 

Syksyn edetessä ehkäpä suurin huolin aiheeni onkin niiden talvettaminen, en haluaisi luopua niistä yhdestäkään. Lähiaikoina kuljetan ne mökin ikkunalle talveksi, siellä ne pysyvät suojassa hallalta ja toivon mukaan selviävät talvesta. Sitä ennen käyn huokailemassa niiden ihanuutta päivittäin ja kuiskailen niille salaisuuksia. 

Ja pelargonin tarinahan jatkuu (toivottavasti) vielä ensi kesänä.

 

 

Mukavaa syksyä ja nautitaan vielä näistä upeista ilmoista!

 

 

 

Mari Marjamäki