Puuhailua ja pohdintaa puutarhassa

 

Syksy on tullut nyt siihen pisteeseen, ettei pihalta löydy enää väriä, kun viimeisetkin lehdet ovat tippuneet maahan. Joten maltoin vihdoinkin heittää paleltuneet kesäkukat pois ja istuttaa niiden tilalle jotain uutta piristettä. Aluksi päätin koristella  tyhjentyneet ruukut vain havuilla ja sammaleilla, mutta lopulta tieni johti kävelymatkan päässä olevalle kirppikselle, jossa myydään lisäksi kauden kukkasia, narsisseista joulutähtiin, tällä hetkellä siis syyskukkia. Mukaan lähti ihania värikkäitä callunoita, kaaleja sekä keijunkukkia. Nyt sain hyvällä omalla tunnolla "tuhlata" rahojani syyskukkiin, sillä säästin melkoisesti keväällä kasvattamalla itse kaikki kesäkukkani. Ja olihan tämä pitkäikäinen sijoitus, hyvällä tuurilla saan nauttia callunoista lähes puolisen vuotta ja saan mahdollisesti siirtää keväällä keijunkukat perennapenkkiin jatkamaan kasvuaan.

 

Mökillä vaahteran alla minua odotti muhkeaksi muodostunut lehtipatja. Haravoin lehdet nopeasti suureksi kasaksi lasten hypittäväksi. Tosin pikkumies haki heti pikkuiset kottikärrynsä hiekkalaatikolta ja ryhtyi heti siivouspuuhiin nähtyään äidin haravoimassa. Tuuli kuitenkin puhalsi kottikärryt alati tyhjäksi pikkumiehen kasaamista lehdistä, lopputuloksen saattoi arvata, kottikärryt potkaistiin nurin järkyttävän huudon kera ja lopulta  pikkumies marssi hiekkalaatikolle leikkimään kaivurilla ja lehtikasa sai jäädä. Seuraavana aamuna tuulenkin tyyntyessä siivosimme tyttöenergian sekä lehtipuhaltimen voimalla lehdet pellolle.





 

Leikkimökin alta löytyi ihana yllätys sinne unohtuneesta kukkalaatikosta. Kesällä siementäneet orvokit olivat innostuneet kasvamaan ja kehittäneet vielä uskomattoman paljon kukkia. Tämä löytö sai minut muistelemaan mennyttä kesää. Kasvukauden loputtua, onkin hyvä pysähtyä miettimään kaikkia niitä opittuja asioita puutarhasta tältä "lukukaudelta". Mitä tuli opittua, mitä tekisin toisin, missä onnistuin. Päällimmäisenä on kuitenkin onnistumisen tunne, vaikka kelloköynnöksen kukan avautuminen jäi näkemättä.

Ensi keväänä olen taas viisaampi ja mahdollisesti onnistun paremmin niin kylvöpuuhissa kuin kasvimaankin suhteen. Vielä on paljon uutta opittavaakin, sillä kokeilen tänä vuonna ensi kertaa pelakuiden talvettamista kuistilla, mikäli onnistun siinä, niin mahdollisesti talvetettavien pelakuiden määrä tulee kasvamaan melkoisesti, heh.  Pakkasin myös ensikertaa mm. dahlioiden, gladioluksen ja begonioiden mukulat varastoon talveksi. Keväällä sitten osaan kertoa kannattiko edes kokeilla, eihän sitä ennen tiedä. Mutta onpahan jotain jännitettävää keväälläkin.



Haravointi puuhat jatkuivat vielä kotopihassakin, tosin vanhempani tulivat pyytämättä haravoimaan pihaamme. Ilmeisesti he olivat huomanneet selkäkipujeni vuoksi kasaantuneet kotityöni ja tarjosivat apuaan, jonka otin ilolla vastaan, sillä olen huono pyytämään apua, vaikka sitä olisikin tarjolla. Olisin mahdollisesti selviytynyt itsekin haravointi urakasta parin buranan ja kirosanan voimalla, mutta tyydyin katselemaan vain ikkunan takaa puuhailijoita ja valmistin heille lounaan kiitokseksi. Ei pidä unohtaa, että tulee vielä aika, jolloin puolestani voin tarjota heille auttavaa kättäni.

 

Selästä huolimatta menin kotipihalle puuhaamaan sitä sun tätä. Päätin vihdoin ja viimein istuttaa syyskuussa ostetut kukkasipulit terassimme kukkalaatikkoon. Sipulit tuli laitettua sinne tänne, ilman mitään suurempia suunnitelmia. Taisivat jäädä liian matalalle, sillä hetkellä ei vain riittänyt tarpeeksi motivaatiota niiden suhteen. Ehkäpä kiroan huolimattomuuttani keväällä. Seuraavaksi siirryin pesemään kukkapurkkeja, jotka ovat nököttäneet keväästä asti talon nurkalla. Ihmettelinkin saamattomuuttani, mutta pian muistinkin, kuinka ärsyttävää niiden peseminen olikaan. Päätin jättää purkkien pesun ensi kevääksi, jolloin taidan kirota jälleen itseni. Palasin nopeasti sisälle lämmittelemään, sillä pelkäsin vilustuttaneeni itseni purkkeja pestäessä ja samalla varmistaen itselleni flunssan.

 

 

  

Tein myös joka vuotisen vaahteralehti-kranssin, jonka opein tekemään jo ylä-asteella kukkasidontakurssilla. Kranssista minulle tulee aina mieleen silloinen äidinkielen opettaja, joka piti kyseistä kurssia. Opettaja kertoi meille, että hänen suurin haaveensa oli perustaa oma kukkakauppa, jossa saisi sitoa joka päivä ihania kimppuja. Olimmehan itsekin silloin ammatinvalintojen edessä, niinpä ihmettelimmekin, miksi ihmeessä hänestä oli tullutkin opettaja, eikä hän seurannutkaan omaa unelmaansa, johon hänellä oli suuri intohimo.  Opettaja oli siitä silmin nähden kovin harmissaan ja kertoi että valitsisi kaiken toisin, jos se olisi vielä mahdollista, tosin lähestyvä eläkeikä ei enää houkuttanut alan vaihtoon. Toivon, että hän on saanut toteuttaa unelmaansa edes jossain määrin eläkkeellä ollessaan.

Siitä kurssista opein paljon muutakin kukkasidonnan lisäksi. Ehkäpä kurssi antoikin rohkeutta kulkea omia polkuja ja tehdä oman näköiset ratkaisut niin opintojen kuin oman elämänkin suhteen. Niinpä tämä kranssi muistuttaa minua tarkistamaan joka syksy mitä omille unelmilleni kuuluu.