Odottamatonta satoa

 

 

Viime viikkoon mahtui jälleen runsaasti puutarhapainotteista puuhaa. Sain mahdollisuuden osallistua työpaikkani järjestämään puolen vuoden mittaiseen vihermestari-koulutukseen ja ensimmäinen koulutuspäivä oli siis viimeviikolla. Koulutus on niin mahtava juttu,  se tuo hieman vaihtelua kotiäidin arkeen ja tällä kertaa koulutuksen aihe osuu suoraan sydämeen, olen siis niin innostunut.
Viikonloppuna pääsin taas tosihommiin puutarhani ääreen tekemään syyspuuhia. Tyhjensin kasvilaatikoita nahistuneista kasveista, siivoskelin ja nautiskelin syksyisestä päivästä. Tämä syksy onkin ollut erityisen upea ilmojen suhteen.

Uunivihanneksia

Kasvimaan juureslaatikko näyttikin surkealta, ne muutamat syötävän kokoiset lantut olivat madon syömiä, punajuuret eivät olleet paljoa golf-palloa suurempia ja kahden metrin pituisesta kyssäkaalirivistöstä ainoastaan yksi ehti peukalonpäänkokoiseksi suupalaksi. Lantut menivät suoraan kompostiin, mutta punajuuret nostin ylös pienestä koosta huolimatta ja valmistin niistä uunivihanneksia porkkanoiden sekä kurpitsojen kanssa ja tuli muuten älyttömän hyvää.

Kasvihuoneen tomaatit kypsyvät hiljalleen

Pakkasen mustuttamista lehdistä huolimatta kesäkurpitsat muodostavat jatkuvasti uusia hedelmiä, taaskin sain napata mukaani pari kurpitsaa, päätinkin jättää kurpitsalaatikon vielä rauhaan sadon toivossa. Minulla olikin aikeissa tyhjentää kasvihuone lopullisesti syyskuntoon, mutta istahdinkin tuolille hetkeksi fiilistelemään ja ihmettelemään kasvihuoneen tunnelmaa samalla popsein kypsyneitä kirsikkatomaatteja suuhuni. Tuokion päätteeksi päätin siirtää kasvihuoneen tyhjentämisen tuonnemmaksi. En vain yksinkertaisesti malttanut vielä repiä vihreitä kasvustoja pois ja toisaalta elättelen vielä toivoa ananaskirsikoiden kypsymisen suhteen.

Kurkkuyrtti sai huurteisen mekon

Lauantaiaamuna olikin todella kylmä, pakkasmittarikin näytti alimmillaan -3 astetta. Pakkanen oli huurruttanut nurmikon valkoiseksi ja pysyttelin sisällä mökin lämmössä, kunnes aurinko lämmitti ilman jälleen sietäväksi. Nämä ensimmäiset pakkasaamut tuntuvat todella kylmiltä, kunnes niihinkin taas tottuu ajan kuluessa.

Päärynöitä

Huomasin jo aiemmin kesällä, että kompostin vieressä, valeistutuksessa olevaan päärynäpuuhun oli muodostunut muutama hedelmä. Olinkin jo unohtanut koko puun, kunnes  kottikärryjen tyhjennys reissulla jäin ihastelemaan sen vieressä kasvavan humalan tähkiä ja silmääni osuivat muhkeat päärynät. Ne olivat selvinneet vammoitta pakkasyöstä, joten oli ihan pakko poimia kaikki päärynät lippalakkiini ja ryhtyä tutkimaan paremmin näitä muhkuraisia hedelmiä, jotka muistuttivat jonkin verran ulkomuodoltaan päärynää. Ja makukin muistutti päärynää, tosin paksu kuori hieman häiritsi makunautintoa. Mieheni oli ihan ällikällä lyöty, kun näytin päärynäsaalista hänelle, hän ei siis tiennyt että Suomessakin onnistuu päärynän kasvatus, ehkäpä nyt uskallan siirtää päärynäpuuni paremmalle paikalle kasvamaan, heh.

Ämpärisato

Puutarhaa siivotessa keräsin myös hieman toisenlaisen sadon, nimittäin ämpärisadon. Löysin näitä ämpäreitä pitkin puutarhaa, joiden sisältö vaihteli löytöpaikan mukaan. Niistä löytyi omenoita, multaa, tuhkaa, kiviä, sepeliä, märäntyneitä rikkaruohoja, vettä, hiekkalelu, lapio ja yhdet hanskat. Miten ihmeessä näitä olikin päässyt leviämään ympäri puutarhaa niin huomaamattomasti? Tällä kertaa en kuitenkaan löytänyt ainoatakaan kahvimukia, joita myös tulee viljeltyä kesän aikana ihan kiitettävästi.

Kurpitsansiemeniä

Sunnuntaina tein jälleen kerran myskikurpitsa keittoa, (tämä taisi olla jo viides keitto) ja paahdoin siitä jääneitä siemeniä öljyssä ja päälle vielä pieni ripaus suolaa...ja namskis niistä tulikin tosi hyviä pikkusuolaisia, jotka maistuivat myös pikkumiehelle. Muut eivät ehtineet edes maistaa näitä, sillä söimme nämä kahdestaan Strömsöä katsellessamme. Luvassa on lisää myskikurpitsaa lähipäivinä , nimittäin jääkaapissa odottaa jälleen yksi kurpitsa syöjäänsä (milloinkahan mahdan kyllästyä siihen?).

Auringonkukkapellolla

Viimeaikaiset ulkoilut pikkumiehen kanssa ovat osoittaneet ettei hänelle enää riitä takapihan hiekkalaatikko taikka kävelymatkan päässä oleva leikkipuisto, vaan hänen seikkailunhalulle on tarjottava jotain muuta. Alkuviikosta teimme lasten kanssa pienen tutkimusretken läheiselle auringonkukkapellolle, jonka olemassa olon huomasin liian myöhään, suurin osa kukista oli jo ehtinyt kukkia. Reissu olikin erilainen kokemus pikkumiehelle, joka ihmetteli korkeuksissa kurottelevia kukkia, jotka näyttivät oudoilta ilman keltaisia terälehtiään.  No, olihan tässä oma lehmä ojassa, nimittäin keräsin samalla sylillisen verran auringonkukkia kotiin vietäväksi.

Palatessamme reissulta, en saanut mielestäni auringonkukkapeltoa, joka on todellakin vaikuttava näky tuoden iloa ohikulkijoille. Ja mikä parasta, sieltä saa noukkia kukkia myös kotiin viemiseksi. Miksi ihmeessä näitä peltoja ei tehdä enemmän kaupunkien ympäristöön, tuskinpa sen ylläpitäminen maksaisi maltaita. Mielummin katselisin iloa tuovia kukkia saatikka hoitamatonta peltoaluetta, josta väkisin mieli menee ankeaksi. 

 

Siitäpä lähti ajatus, ehkäpä ensi vuonna istutan omalle heinäpellollemme auringonkukkia ja luon iloa itseni lisäksi myös mökkimme ohi ajaville autoilijoille.

Hmm, tämä aloite on vietävä välittömästi isännälle hyväksyttäväksi.