lauantai 31. joulukuuta 2016

Puutarhurin Joulu

 
 
Jouluntaika haihtuu vähitellen vuoden päättyessä, joulukiireet häviävät ja vihdoinkin jää aikaa omille ajatuksille ja blogin kirjoittamiseen. Joulu on ihmeellistä aikaa, se saa mieleni virittäytymään uudelle tasolle ja uusia ideoita pursuaa päivittäin. Harmillista etten pysty toteuttamaan kaikkia ideoita, mutta onneksi ensi vuonna siihen on taas uusi mahdollisuus.
 
Joulun jälkeistä tyhjiötä olen pyrkinyt täyttämään uusilla ideoilla. Kasvihuoneeni on saanut toimia valokuvaus studiona viime päivinä, kun sain inspiraation kuvata itse ensi vuoden joulukortit erilaisista jouluisista asetelmista.
 
 
Jää vielä nähtäväksi, mitkä kuvat päätyvät painatukseen asti. Odotan vielä malttamattomana lunta, jolloin saisin kuvata myös lumista maisemaa. Joulupukki ei ehtinyt saada toivettani uudesta kamerasta riittävän ajoissa, joudun vielä turvautumaan kännykän kameraan vielä jonkin aikaa.
 
Valohimmeli
 
Tämäkin joulu osoitti sen, että jouluun valmistautuminen kannattaa aloittaa todella ajoissa, jotta ehtisi tekemään edes puolet asioista. Ehdin kuitenkin hullaantumaan himmeleistä, joita tein erilaisia versioita pukin pussiin.
 
Himmeli pilleistä

 Lahjapaketteihin valmistin siis itse tehtyjä askarteluja ja leipomuksia, näin vältyin hermoja kiristävästä ostoskierroksesta ruuhkaisissa kaupoissa, joissa joulumieli katoaa väkisin kassajonossa seisomisesta.
 

Joulupukki tonttuineen huolehti lapsillemme joululahjoja (liian) suuret määrät. Lasten avatessa innostuneina lahjoja, en voinut välttyä ajattelemasta tuttava perheen joulua, jossa lasten suurin toive lahjojen sijaan, oli saada isä takaisin kotiin sairaalasta. Toivottavasti joku kuuli heidän toiveen. Itsekkäästi vaihdoin surullista aiheitta, ettei koko ilta olisi mennyt synkistellessä, joten keskityinkin läsnäoloon, elämällä siinä hetkessä ja haalimalla nuo hetket muistojen syövereihin.
 
 
 

Senpä vuoksi koin olevani todella onnekas saadessani viettää tämänkin joulun rakkaiden kanssa, vaikka joukkomme on vähentynyt vuosien saatossa. Heidän muistolle kävimme sytyttämässä kynttilöitä hämärtyvässä illassa. Kuinka henkeä salpaavan kaunista voikaan olla se kynttilöiden meri, joka loistaa hiljaisella hautausmaalla kerran vuodessa.

Maitopurkista lyhty ja riisipaketista lyhtytalo
Mielenkiintoista huomata, kuinka omaan perheeseen on muotoutunut joulun perinteitä, jotka kulkevat samoja kaavoja vuodesta toiseen. Tänä vuonna kauan haaveilemani toive kävi toteen, kun vietimme joulu aaton mökillämme vanhempieni kanssa. Toivon, että tästä joulusta jäisi myös lapsillemme mukava muiston jyvänen muisteltavaksi. No, ainakin joulun ansiosta pikku miehen sanavarasto karttui tonttu-sanalla.
 


Edessä on vielä vuoden viimeinen juhla, joka aloittaa uuden vuoden. Se saa ajattelemaan mennyttä vuotta, johon on mahtunut niin iloa, surua ja onnen hetkiä, ylitettyjä esteitä, ratkaistuja ongelmia, toteutuneita haaveita ja yllätyksistä puhumattakaan. Mitähän ensi vuosi tuo taas tullessaan?

 Toivotankin kaikille lukijoilleni

Onnea Uudelle Vuodelle 2017!





Mari Marjamäki


maanantai 12. joulukuuta 2016

Hiippailijoita puutarhassa

 
Talven saapuessa, vihreys haihtui, luonto riisuuntui paljaaksi ja routa jäädytti maan. Kuvittelin ettei puutarhasta löydy mitään katseltavaa saatikka seurattavaa, kuvaamisesta puhumattakaan. Olin väärässä. Edelleen muistikortti täyttyy kuvista, kunhan pysähtyy hetkeksi tarkastelemaan pieniä yksityiskohtia.
Puutarhassani hiippaillessani löysin paljon talvista kuvattavaa.  Leikkimökin oveen oli piirtynyt kaunis lasimaalaus, jonka lävitse aurinko siivilöityi lempeästi mökin sisälle. Vaikka me ihmiset osaamme kaikenlaista,tuohon emme kuitenkaan kykene.
 

Perenna penkistä tönöttää kuihtuneita kukkavarsia. Loistokkuus on vain kaukainen muisto kesästä, onneksi hennon lumikerroksen alla muhii kevään odotus. Hetken aikaa tarkasteltuani, huomasin jotain erikoista, patjarikon kukinnot, jotka näyttävät kuin tähdiltä valkeaa lunta vasten. Syksyllä vaivannut laiskuus palkitaan ja siivoamaton perennapenkkini näyttääkin jopa kauniilta lumipeiton alta kurkistelevista törröttäjistä..
 


Vaikka talvella puutarhassa ei ole paljoakaan seurattavaa, onneksi lumen ansiosta voin seurata jälkiä, jotka paljastavat kuka on hiippaillut puutarhassani. Jäljistä päätellen, sammakkolammen päällä on ollut ruuhkaa.
 


Yksi hiippailijoista oli käynyt tervehtimässä suklaakirsikkaa aidan takaa.
 


Viereisestä laatikosta löytyi sentään jotain syötävääkin. Hiippailija oli syönyt lehtikaalini tyngäksi.
 
 
Seuraan hiippailijan jälkiä, jotka päätyvät U-käännökseen ruusupensaan vieressä. Se olikin päättänyt palata takaisin puutarhaani etsimään parempaa syömistä vai mitähän sillä oli ollut mielessä?
 

 
Ruusun marjojen punertava väri suorastaan hyppii silmille värittömässä maisemassa. Onneksi  mauttomat marjat ovat jääneet linnuilta syömättä, iloitsen tästä luonnon koristelemasta pensaasta, marjat ovat kuin joulupalloja.
 
 
Metsästä johtava ojakin oli saanut upeita tähtikoristeita jääkantensa päälle. Olisi kiehtovaa nähdä, kuinka tähdet syntyvät. Kuvaus kierros päättyi lyhyeen, jää ei kestänytkään allani ja lopulta hiippailin takaisin sisälle mökkiin märin sukin.
 

 
Paluumatkalla huomaan vielä jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Mökin seinään Pakkasherra oli jättänyt salaperäisen viestin, osaisiko joku selventää mitä siinä sanotaan?


Puutarhastani löysin äärettömän kauniita luonnon muokkaamia tähtiä, joulupalloja, lumihiutaleita ja jopa tervehdyksiä, ihan kuin sekin olisi valmistaumassa jouluun. Näitä samoja asioita olen itsekin pyöritellyt viime aikoina, koti on somistettu joulukoristein ja joulutervehdykset lähetetty ystäville.
Kolmas adventti kertoo joulun lähestyvän. Kiireestä huolimatta, haluan viettää aikaa talvisessa puutarhassani tekemättä mitään. Jouluksi olisi vielä paljon tehtävää, kuitenkin paljon jää tekemättä, onneksi joulu tulee siitä huolimatta.
 
 
Rauhallista Joulun odotusta!
 
Mari Marjamäki
 
 

perjantai 2. joulukuuta 2016

Tonttuilua

 
Viime päivät ovat olleet kiireisiä, jouluiset puuhat ovat hiipineet lähes joka päiväisesti arjen pyörityksen mukaan. Keittiö on muistuttanut enemmänkin joulupukin pajaa kuin itse keittiötä.  Neulasia ja paperin paloja löytyy joka nurkasta innokkaiden puuhailijoiden jäljiltä, mutta onneksi perusteellinen joulusiivous on edessä päin, sillä roskia on vielä tulossa ja paljon.
 
 
Tyttären voimistelu harrastuksen  myötä olen saanut osallistua heidän joukkueensa toimintaan, toisin sanoen varainkeruuseen. Joukkueen joulumyyjäis-pöydälle väkersin kransseja, jotka ilokseni menivät kaupaksi. En kuitenkaan saanut vielä tarpeekseni pistelevistä havuista, sillä talon nurkalla odottaa vielä pussillinen havuja  ja päässä mielettömiä ideoita toteutettaviksi.
 

Olen varmasti ollut edellisessä elämässäni tonttu, en se joka hiiviskelee ikkunoiden alla, vaan se joka ahertaa joulupukin pajassa yötä päivää. Ehkäpä se väsymätön innostukseni jouluun kumpuaakin sieltä. Edellisen pajan sulkeuduttua aukeaa aina uusi paja uusine ideoineen, kunpa tätä voisikin tehdä työkseen.

 
Joulukranssien valmistuttua perustin korttipajan, joka avautuu aina pikku-miehen päiväunien aikaan. Tänä vuonna tein poikkeuksen värien suhteen, joulunpunainen väri vaihtui pitkän harkinnan jälkeen mustaan. Enkä vieläkään ole varma sen sopivuudesta jouluun. Matkan varrella kortti-ideoita on tullut pilvin pimein lisää toteutettaviksi ensi vuotta varten.


Sateisten päivien jälkeen satoi rauhoittava lumi.  Hektisen viikon jälkeen päädyimme mökille rentoutumaan. Hirsiseinien suojissa nukuimme viikon univelat yhdessä yössä. Ennen kotiin paluuta, kävin vielä lasten kanssa ihmettelemässä metsän hiljaisuutta.
 

Yöllä satanut lumi muistutti tomusokeria, joka oli siivilöitynyt kuusten lävitse alas, jääden puolukan lehtien päälle lepäämään. Myös muurahaispesä oli saanut valkoisen kuorrutteen. Pikkumies ei uskaltanut tulla katsomaan hiljaista muurahaispesää, vaikka vannoin niiden nukkuvan sikeää unta.


Uuden viikon kohokohdaksi voisi mainita joulukuun alkaminen. Vihdoin ja viimein lapset saivat avata kalentereistaan ensimmäiset luukut. Tonttumaisen lapsellisesti halusin ilahduttaa karvakuonoamme tekemällä sille oman joulukalenterin tyhjistä wc-paperihylsyistä.  Karvainen ystävämme ilahtui yllätyksestä silmin nähden, löytyihän rullan sisältä pienen repimisen jälkeen lemppari herkkuja.

Herkuista puheenollen, kohta on sen aika kun voin etsiä mummun salaisen piparireseptin ja julistaa joululeipomon avatuksi, samalla keittiömme saisi palata takaisin omaan rooliinsa ja lattiat peittyisivät tällä kertaa jauhosta.

 Ihania tonttumaisia puuhia siis vielä luvassa. Heh, taisin keksiä lopultakin mitä minusta tulee isona, no tonttu tietenkin. Talvella joulutonttu ja kesällä puutarhatonttu!



Mari Marjamäki





lauantai 19. marraskuuta 2016

Väripilkkuja


Viime viikon kauan odotettu ensilumi antoi ensituntumaa talvesta. Kesän lapsena kuitenkin tunnustan , että ihastun joka vuosi talveen yhä uudelleen, vaikka siitä puhuminen kesällä saakin ihokarvat nousemaan. Talvessa on jotain taikaa, luonto uinuu talviunessa, kaikkialla on rauhallista ja hiljaista. Uinuva puutarhani pistää minut tutkimaan sen kauneutta tarkemmin.

 
Yllätyksekseni löysin vielä joitain väripilkkuja lumisesta kasvimaastani. Parsakaalin kirkkaan keltainen kukinto lähes leiskuu hyisessä pakkasilmassa.



Vierestä löytyi vielä keräämättä jäänyt vihreä parsakaalin kukkaterttu.
 
 
Vaikka tästä punatähkästä onkin värit jo haihtuneet syksyn aikana, jostain syystä pidän sen karusta olomuodosta. Nimesin sen uudelleen, lumitähkäksi.
 
 
Löysin lisää talven törröttäjiä tyrnipensaiden takaa. Nämä karhunputken kukinnot jäivät tyystin huomaamatta kesällä rehevän kasvillisuuden ympäröiminä, mutta nyt ne suorastaan puhkeavat kukkaan.
 
 
Sammakkolampikin on saanut paksun jääpeitteen päälleen. Hento lumikerros paljastaa rusakonkin käyneen tutkimassa uutta jääpeitettä. Onneksi se ei vielä huomannut suojaamatonta omenapuutani puutarhassani.
 


 
 Kierrellessä puutarhassani, huomaan tekemättä jääneitä asioita. Talvi tosiaan yllätti, onneksi jäätynyt vesisaavi ei ole kovin vaarallista, vaikka jään vangiksi jääminen onkin kova kohtalo.
 

 

 
 Sattumalta, isänpäivän aattona löysin varastostani vanhan isänpäivän lahjan kolmenkymmenen vuoden takaa. Se on veljeni tekemä puinen työkalupakki isällemme, joka vuosien saatossa on päätynyt minulle ja nyt kasvihuoneeseeni koristeeksi. Voi kunpa pääsisin ajassa taaksepäin tuohon päivään, jolloin kiipesin aamulla isän kainaloon herättääkseen hänet suureen päivään... nyt saan seurata vierestä lastemme samaisia puuhia oman isänsä kanssa, aikas hellyyttävää katseltavaa.
 
 
Viime viikon talvesta on muistona vain lumiukon rippeet etupihalla. Lumen alta paljastui jälleen vihertävä nurmikko ja päivät ovat olleet harmaita, talven taika haihtui liian nopeasti. Kauan odotetun amarylliksen kukinta osui siis täydelliseen ajankohtaan. Päivittäin olen ihaillut sen upeaa hehkua eikä päivien pimeyskään ole tuntunut ylitse pääsemättömältä. Mieletön onnistumisen tunne, yhdentoista kuukauden levon jälkeen saan jälleen nauttia sen kauneudesta. Tästä lähin yksikään kukkineen amarylliksen sipuli ei enää joudu roskikseen vaan saa uuden mahdollisuuden.
 
 
 
Mari Marjamäki
 

torstai 10. marraskuuta 2016

Viimeiset villahousut



Viime päivät olet pysynyt tiukasti sisätiloissa turvassa talven pakkasilta ja olen väsännnyt kaikenlaista keräämistäni materiaaleista. Ilokseni lueskelin tämän joulun trendejä, jotka ovat lähellä sydäntäni. Käpyjä, oksia, sulkia, karvapeittoja... siis olen ihan vahingossa kerännyt tämän vuoden trendikkäitä materiaaleja jouluksi.En siis seuraa kovinkaan paljon vaihtuvia trendejä, mutta tällä kertaa se osuukin suoraan sydämeen, josta olen iloinen.


Ovessa roikkunut märäntynyt omenakranssi vaihtui kevyeeseen välikausikranssiin, jonka kieputin puolukan ja vanamon varsista. Havukransseja en ole vielä tehnyt, ne ovat mielestäni vielä liian jouluisia, vaikka eihän siihen ole niin pitkä aika.


Jääkaapin vihanneslaatikosta löysin vielä muistoja viimekesältä perunoiden merkeissä. En ole malttanut heittää pieniä peukalonkokoisia miniperunoita roskiin vaan ne ovat jääneet pyörimään jääkaappiin, mitäänhän ei heitetä pois! Nämä pikkuperunat ovatkin todellista pikaruokaa, ne kypsyvät  nopeasti, kun pitää saada äkkiä jotain ruokaa nälkäisille pikkuvatsoille.  Viime kesänä kasvatin myös liiloja perunoita takapihan terassilla ämpärissä. Kokeilu onnistui täydellisesti, joten ensi vuonna tulee lisää perunaämpäreitä kasvatettavaksi ja ehkäpä jonkun muun värisiä.


Ja kyllä, ne ovat liiloja myös sisältä. Tämä minua kovasti jännitti, miltähän ne näyttävät ja maistuvat keittämisen jälkeen. No, ihan tavalliselta perunaltahan ne maistuvat. Jännää minkälaisia lajikkeita onkaan olemassa. Tällaisten erikoisten lajien kasvattaminen onkin hauskaa ja pitää mielenkiinnon yllä.

 
Tämäkin on mielenkiintoista, jäätynyt vesimittari. Tämä ilmiö toistuu vuodesta toiseen, emme siis koskaan muista kerätä vesimittaria ajoissa talteen ennen pakkasia ja keväisin saadaan hankkia jälleen uusi mittari haljenneen tilalle. Talvi tosiaan yllätti puutarhurin täälläkin, vaikka lunta emme ole saaneet kuin pienen ripauksen, mutta pakkaset ovat olleet sitäkin kylmempiä. Osa syystöistä jäi tekemättä ja odottavat minua keväällä. Mustikat ja omenapuu odottavat vieläkin verkkoja suojakseen ja niiden asentaminen taitaa olla jo työlästä jäätyneen  maan vuoksi. Ääh kiukuttaa moinen velttous,  taaskin tuli opetus kantapäänkautta, ehkäpä ensi vuonna osaan varautua aiemmin...mutta tuskinpa olen ainut, jonka talvi yllätti.
 
 
Kuten tämän naapurustossa kasvava riippakoivun, joka pitää sinnikkäästi kiinni kellastuvista lehdistään. Näky on ehkäpä hieman lohduton, kun katselee vieressä kasvavia paljaita lehtipuita, jotka nököttävät alastomina lehtevän koivun juurella. Koivu ei ole vieläkään vaihtanut syysasuaan pois, kuin itsepäisesti hehkuu keltaisessa lehtipuvussaan uhmaten talven pakkasia.
 
Löydän jotain samaa itsestäni, viimeinen villahousu.Varpaitani palelee pinkeissä juoksulenkkareissani, kun zoomailen kamerallani koivun oksia. En ole vieläkään hankkinut lämpimiä talvikenkiä niiden tilalle, olisiko jo sen aika.

 
 
Mari Marjamäki
 
 

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kasvatuksen riemuja

 
 
 


Viime päivien kaipaamani auringon säteet ovat nostaneet vireystasoni jälleen huippuunsa saaden minut kuoriutumaan sohvan uumenista jälleen puuhien pariin. Olotilani on ollut kuin ylläolevan kuvan osmankäämillä, joka seisoo rähjäisenä sammakkolampemme rannalla odottamassa lammen jäätymistä. Syysloman suunnitelmat haihtuivat hiljalleen sairasvuoteelta toiselle juostessa ja lopulta päädyin itsekin räkäpaperien ympäröidyksi. Onneksi tällä viikolla on vielä mahdollisuus juhlia peruuntuneita halloween-juhlia ja kaivertaa kurpitsalyhtyjä.

 

Lähestyttäessä joulua tulee kerättyä kaikenlaista materiaalia askarteluja varten, tällä kertaa olen ihastunut käpyihin, joita olen kerännyt erilaisten havupuiden alta. Puutarhakierroksella löysin aivan mahtavan käpysadon vuorimännystä, jota en ole ennen huomannut. Tämä löytö sai minut inspiroitumaan ja suunnittelemaan erilaisia käpyaskarteluja.
 
 
Kävyt jäivät vielä odottamaan kasvihuoneeseen inspiraatiopuuskaani. Siellä ne ovat turvassa oravilta, jotka ovat käyneet tyhjentämässä syysistutuksista koristeeksi laittamani kävyt. Sain varkaat kiinni itseteossa aamupalaa syödessämme, kun koirani huomasi keittiön ikkunan alla olevan oravan puuhat. En tiedä kuka meistä pelästyi eniten koiramme aiheuttamaa kaaosta keittiön pöydällä sen jahdatessa oravaa. No, orava ainakin pelästyi ja pötki pakoon männyn oksille turvaan. Koiramme sen sijaan sai pienen puhuttelun aiheuttamastaan sekasotkusta, tosin se näytti menevän jälleen kerran kuuroille korville. Olen epäonnistunut sen oravansiedätys-koulutuksen suhteen ja nyt yritän puhua sille järkeä, ihan kuin se auttaisi, riistanvietti kuuluu sen luonteeseen, mitä sitä muuttamaan.


Minulta taas löytyy tuunausvietti puutarhahulluuden lisäksi, mitä näitä viettejä muuttamaan niin minulta kuin koiraltakaan.  Inspiraation puuskassa askartelin itselleni persoonallisen kynttilälaatikon, sillä olin kyllästynyt etsimään kynttilöitä eteisen lipastosta, jossa ne pyörivät aina piiloon tavaroiden sekaan. Joten tyhjä kenkälaatikko sai uuden kuosin ruskeasta remonttipaperista, pitsistä ja tulostetuista kirjaimista (jotka liimasin näköjään vinoon).



Kasvukauden loppumisesta huolimatta olen saanut seurata jälleen kasvun ihmettä amarylliksen parissa. Viime joulun amaryllikset pääsivät ulos ihmettelemään kesän lämpöä ja ilmojen viiletessä ne palasivat takaisin sisälle ikkunalaudalle. Nyt jännityksellä seuraan kukan avautumista ja kahden pikku amaryllis-vauvan kasvua. Vaatimattoman näköisen sipulin kasvuvoima saa haukkomaan henkeä ja jälleen ällistymään.
 
Onneksi tämä tapahtuu juuri nyt, kun syksyn kylmyys ja pimeys saavat minut jähmettymään sisälle.  Nyt saan nauttia tästä ihmeestä eturivin paikalta ja miten paljon se tuokaan iloa. Kesällä kyseinen nuppu ei olisi saanut arvoistaan huomiota ja jäänyt kukkapenkin pimentoon unohduksiin. Mieletöntä, että voin taas kokea onnistumisen tunteita.
 
 

maanantai 24. lokakuuta 2016

Talvilevolle


Puutarhani on loppusilausta vailla valmis vastaanottamaan talvi tervetulleeksi. Kasvimaa ammottaa tyhjyyttään vihreästä kasvimassasta ja kasvihuonekin sai uuden käyttötarkoituksen siivouksen yhteydessä. Aiemmista vuosista poiketen somistin kasvihuoneen talvihuoneeksi, jossa voi vaikka nautiskella kupposen kahvia syystuulen puhaltaessa nurkissa.
 
 
 
Tuttavalta saadut syksyn viimeiset omenat on herkuteltu. Niiden syömisestä heräsi jälleen haave itse jalonnetusta perheomenapuusta, josta riittäisi syötävää loppu kesästä vielä pitkälle syksyyn eri lajeja yhdistämällä. Viime keväänä yritin koota kyseistä perhettä kokoon, mutta se päättyi saamattomuuteeni ja talonseinustalle unohtuneisiin omenapuunoksiin. Ehkäpä ensi keväänä saisin vietyä tämän haaveen päätökseen.
 
 
Vaikka kasvimaa onkin jo riisuttu vihreästä puvustaan, siitä huolimatta mullasta nousee uutta vihreää kasvua rikkaruohojen ja pinaatin taimina. Näiden katseleminen aiheuttaa kaipuuta kevääseen, uutta alkua, mullan tuoksua, siemenpussien hypistelyä, omenapuukukkien tuoksua...
 
 
 
Kaikesta huolimatta, kaipaan irtaantumista ja talvilepoa puutarhatöistä. Vaikka puutarhani onkin minulle hyvin rakas, on mukavaa puuhata välillä jotain muutakin kaiken sen kuopsuttelun sijaan. Koleat syysilmat saavat minut pysymään sisällä, käpertymään viltin sisään ja kehittelemään uusia inspiraatioita. Yhtenä iltana tapahtui juuri näin, inspiraation puuskassa viiletin suulista hakemaan materiaaleja ja lopputuloksena oli hauska sisustuskori vanhasta minkkiverkosta.
 
 
Puutarhani tuottaa vieläkin ilon aiheita näin lokakuussa. Kasvihuoneesta poimitut chilit ovat vaihtamassa punaista pukua päälleen. Vaihdos tapahtui yhden yön aikana, joten hämmästys oli melkoinen kun aamulla kurkkasin kippaan, josta löytyi tämä punainen yllätys. Punainen chili näytti niin yksinäiseltä muiden joukossa, joten käytimme sen heti ruuan laitossa. Ja se sai minut jälleen ällistymään, tulisuudellaan.
 

 
Perennapenkissä kukkii pihani viimeisin muisto kesästä. Tämä vaaleanpunainen syysleimu muistuttaa minua keskeneräisestä perennapenkki projektista, joka käynnistyi kaksi vuotta sitten. Leutojen talvien vuoksi, projektin jatkaminen olisi vielä mahdollista ennen pakkasia. 
Ehkäpä seuraavan inspiraatiopuuskan aiheuttamana tartun vielä kerran lapioon tänä vuonna ja teen sittenkin vielä puutarhatöitä.