maanantai 24. lokakuuta 2016

Talvilevolle


Puutarhani on loppusilausta vailla valmis vastaanottamaan talvi tervetulleeksi. Kasvimaa ammottaa tyhjyyttään vihreästä kasvimassasta ja kasvihuonekin sai uuden käyttötarkoituksen siivouksen yhteydessä. Aiemmista vuosista poiketen somistin kasvihuoneen talvihuoneeksi, jossa voi vaikka nautiskella kupposen kahvia syystuulen puhaltaessa nurkissa.
 
 
 
Tuttavalta saadut syksyn viimeiset omenat on herkuteltu. Niiden syömisestä heräsi jälleen haave itse jalonnetusta perheomenapuusta, josta riittäisi syötävää loppu kesästä vielä pitkälle syksyyn eri lajeja yhdistämällä. Viime keväänä yritin koota kyseistä perhettä kokoon, mutta se päättyi saamattomuuteeni ja talonseinustalle unohtuneisiin omenapuunoksiin. Ehkäpä ensi keväänä saisin vietyä tämän haaveen päätökseen.
 
 
Vaikka kasvimaa onkin jo riisuttu vihreästä puvustaan, siitä huolimatta mullasta nousee uutta vihreää kasvua rikkaruohojen ja pinaatin taimina. Näiden katseleminen aiheuttaa kaipuuta kevääseen, uutta alkua, mullan tuoksua, siemenpussien hypistelyä, omenapuukukkien tuoksua...
 
 
 
Kaikesta huolimatta, kaipaan irtaantumista ja talvilepoa puutarhatöistä. Vaikka puutarhani onkin minulle hyvin rakas, on mukavaa puuhata välillä jotain muutakin kaiken sen kuopsuttelun sijaan. Koleat syysilmat saavat minut pysymään sisällä, käpertymään viltin sisään ja kehittelemään uusia inspiraatioita. Yhtenä iltana tapahtui juuri näin, inspiraation puuskassa viiletin suulista hakemaan materiaaleja ja lopputuloksena oli hauska sisustuskori vanhasta minkkiverkosta.
 
 
Puutarhani tuottaa vieläkin ilon aiheita näin lokakuussa. Kasvihuoneesta poimitut chilit ovat vaihtamassa punaista pukua päälleen. Vaihdos tapahtui yhden yön aikana, joten hämmästys oli melkoinen kun aamulla kurkkasin kippaan, josta löytyi tämä punainen yllätys. Punainen chili näytti niin yksinäiseltä muiden joukossa, joten käytimme sen heti ruuan laitossa. Ja se sai minut jälleen ällistymään, tulisuudellaan.
 

 
Perennapenkissä kukkii pihani viimeisin muisto kesästä. Tämä vaaleanpunainen syysleimu muistuttaa minua keskeneräisestä perennapenkki projektista, joka käynnistyi kaksi vuotta sitten. Leutojen talvien vuoksi, projektin jatkaminen olisi vielä mahdollista ennen pakkasia. 
Ehkäpä seuraavan inspiraatiopuuskan aiheuttamana tartun vielä kerran lapioon tänä vuonna ja teen sittenkin vielä puutarhatöitä.
 
 

torstai 13. lokakuuta 2016

Puuhailua ja pohdintaa puutarhassa

 
Syksy on tullut nyt siihen pisteeseen, ettei pihalta löydy enää väriä, kun viimeisetkin lehdet ovat tippuneet maahan. Joten maltoin vihdoinkin heittää paleltuneet kesäkukat pois ja istuttaa niiden tilalle jotain uutta piristettä. Aluksi päätin koristella  tyhjentyneet ruukut vain havuilla ja sammaleilla, mutta lopulta tieni johti kävelymatkan päässä olevalle kirppikselle, jossa myydään lisäksi kauden kukkasia, narsisseista joulutähtiin, tällä hetkellä siis syyskukkia. Mukaan lähti ihania värikkäitä callunoita, kaaleja sekä keijunkukkia. Nyt sain hyvällä omalla tunnolla "tuhlata" rahojani syyskukkiin, sillä säästin melkoisesti keväällä kasvattamalla itse kaikki kesäkukkani. Ja olihan tämä pitkäikäinen sijoitus, hyvällä tuurilla saan nauttia callunoista lähes puolisen vuotta ja saan mahdollisesti siirtää keväällä keijunkukat perennapenkkiin jatkamaan kasvuaan.

 
Mökillä vaahteran alla minua odotti muhkeaksi muodostunut lehtipatja. Haravoin lehdet nopeasti suureksi kasaksi lasten hypittäväksi. Tosin pikkumies haki heti pikkuiset kottikärrynsä hiekkalaatikolta ja ryhtyi heti siivouspuuhiin nähtyään äidin haravoimassa. Tuuli kuitenkin puhalsi kottikärryt alati tyhjäksi pikkumiehen kasaamista lehdistä, lopputuloksen saattoi arvata, kottikärryt potkaistiin nurin järkyttävän huudon kera ja lopulta  pikkumies marssi hiekkalaatikolle leikkimään kaivurilla ja lehtikasa sai jäädä. Seuraavana aamuna tuulenkin tyyntyessä siivosimme tyttöenergian sekä lehtipuhaltimen voimalla lehdet pellolle.




 
Leikkimökin alta löytyi ihana yllätys sinne unohtuneesta kukkalaatikosta. Kesällä siementäneet orvokit olivat innostuneet kasvamaan ja kehittäneet vielä uskomattoman paljon kukkia. Tämä löytö sai minut muistelemaan mennyttä kesää. Kasvukauden loputtua, onkin hyvä pysähtyä miettimään kaikkia niitä opittuja asioita puutarhasta tältä "lukukaudelta". Mitä tuli opittua, mitä tekisin toisin, missä onnistuin. Päällimmäisenä on kuitenkin onnistumisen tunne, vaikka kelloköynnöksen kukan avautuminen jäi näkemättä.


Ensi keväänä olen taas viisaampi ja mahdollisesti onnistun paremmin niin kylvöpuuhissa kuin kasvimaankin suhteen. Vielä on paljon uutta opittavaakin, sillä kokeilen tänä vuonna ensi kertaa pelakuiden talvettamista kuistilla, mikäli onnistun siinä, niin mahdollisesti talvetettavien pelakuiden määrä tulee kasvamaan melkoisesti, heh.  Pakkasin myös ensikertaa mm. dahlioiden, gladioluksen ja begonioiden mukulat varastoon talveksi. Keväällä sitten osaan kertoa kannattiko edes kokeilla, eihän sitä ennen tiedä. Mutta onpahan jotain jännitettävää keväälläkin.



Haravointi puuhat jatkuivat vielä kotopihassakin, tosin vanhempani tulivat pyytämättä haravoimaan pihaamme. Ilmeisesti he olivat huomanneet selkäkipujeni vuoksi kasaantuneet kotityöni ja tarjosivat apuaan, jonka otin ilolla vastaan, sillä olen huono pyytämään apua, vaikka sitä olisikin tarjolla. Olisin mahdollisesti selviytynyt itsekin haravointi urakasta parin buranan ja kirosanan voimalla, mutta tyydyin katselemaan vain ikkunan takaa puuhailijoita ja valmistin heille lounaan kiitokseksi. Ei pidä unohtaa, että tulee vielä aika, jolloin puolestani voin tarjota heille auttavaa kättäni.

 

Selästä huolimatta menin kotipihalle puuhaamaan sitä sun tätä. Päätin vihdoin ja viimein istuttaa syyskuussa ostetut kukkasipulit terassimme kukkalaatikkoon. Sipulit tuli laitettua sinne tänne, ilman mitään suurempia suunnitelmia. Taisivat jäädä liian matalalle, sillä hetkellä ei vain riittänyt tarpeeksi motivaatiota niiden suhteen. Ehkäpä kiroan huolimattomuuttani keväällä. Seuraavaksi siirryin pesemään kukkapurkkeja, jotka ovat nököttäneet keväästä asti talon nurkalla. Ihmettelinkin saamattomuuttani, mutta pian muistinkin, kuinka ärsyttävää niiden peseminen olikaan. Päätin jättää purkkien pesun ensi kevääksi, jolloin taidan kirota jälleen itseni. Palasin nopeasti sisälle lämmittelemään, sillä pelkäsin vilustuttaneeni itseni purkkeja pestäessä ja samalla varmistaen itselleni flunssan.

 
 
  
Tein myös joka vuotisen vaahteralehti-kranssin, jonka opein tekemään jo ylä-asteella kukkasidontakurssilla. Kranssista minulle tulee aina mieleen silloinen äidinkielen opettaja, joka piti kyseistä kurssia. Opettaja kertoi meille, että hänen suurin haaveensa oli perustaa oma kukkakauppa, jossa saisi sitoa joka päivä ihania kimppuja. Olimmehan itsekin silloin ammatinvalintojen edessä, niinpä ihmettelimmekin, miksi ihmeessä hänestä oli tullutkin opettaja, eikä hän seurannutkaan omaa unelmaansa, johon hänellä oli suuri intohimo.  Opettaja oli siitä silmin nähden kovin harmissaan ja kertoi että valitsisi kaiken toisin, jos se olisi vielä mahdollista, tosin lähestyvä eläkeikä ei enää houkuttanut alan vaihtoon. Toivon, että hän on saanut toteuttaa unelmaansa edes jossain määrin eläkkeellä ollessaan.

Siitä kurssista opein paljon muutakin kukkasidonnan lisäksi. Ehkäpä kurssi antoikin rohkeutta kulkea omia polkuja ja tehdä oman näköiset ratkaisut niin opintojen kuin oman elämänkin suhteen. Niinpä tämä kranssi muistuttaa minua tarkistamaan joka syksy mitä omille unelmilleni kuuluu.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Sisäpuuhia


Sade, syksy ja selkä, siinä kolme suurinta syytä miksi olen jumittunut päiviksi sisätiloihin. Leppoisat lämpimät päivät muuttuivat yhdessä yöksi koleiksi ja sateisiksi, siis ihan normi syksyä. Ja samaan syssyyn selkäni niksahti ja siellä painaa nyt ikävä noidan nuoli. Pihatöiden tekeminen on saanut väistyä ja hikiset treenit ovat muuttuneet puuhailuksi sisätiloissa, kerrankin on ollut aikaa väsätä jotain käsilläni, josta olen suorastaan iloinen. Olen kantanut lähipäivinä kaikenlaista luonnonmateriaalia kotiin askartelujani varten. Talon seinustalta löytyy erilaisia pussukoita vaahteranlehdistä oljenkorsiin. Viimeisenä "löytönä" kärrylenkillä keräsin pikkumiehen rattaisiin tammenterhoja, vaikka minulla ei ollut siinä vaiheessa vielä mitään hajua mitä aion tehdä niistä. Jos en muuta keksi, niin lahjoitan ne vaikka talvella oravien syötäviksi.


 
Syksyn mittaan olen kerännyt niin omasta pihasta kuin kaupungin puistoista siemeniä talteen. Keittiön ja työhuoneen pöydille alkoi kerääntyä jos jonkinlaista siemenkippaa ja onnistuin kaatamaan hartaasti kerätyt orvokin siemenet sängylle,  joten askartelin siemenille pusseja, jotta ne säilyisivät jotenkin tallessa ja järjestyksessä ensi kevääksi. Tein myös mahtavan siemen löydön leikkipuiston hevoskastanjasta. Kastanjat meinasivat tosin päätyä pesukoneeseen, sillä olin unohtanut ne takkini taskuun. Nykyään pitää siis tarkistaa lasten taskujen lisäksi omat taskut ennen kuin laitan pyykit koneeseen, nimittäin niistä saattaa löytyä unohtuneita aarteita. Näiden aarteiden peseminen olisi harmittanut, sillä olen jo pitkään suunnitellut hevoskastajan kasvattamista siemenestä.
 
Mustikan ruskan värit
Mökkireissulla pihalla oleminen meni pelkäksi haahuiluksi ja haaveiluksi selkäni vuoksi. Vaikka oma kasvimaa näyttää jo varsin synkältä, niin ympärillä oleva luonto on puhjennut uudelleen loistoon. Joka puolelta löytyy taas ihailtavaa ja kuvattavaa, ihan kuin keväälläkin. Tämä syksy on ollut todella erityinen ja paranee vain ruskan edetessä.

Vaahtera-vanhus
Mökkimme edessä kasvaa todella vanha vaahtera, jota jaksan ihailla joka kerta mökillä ollessamme. Oli sitten  kevät taikka talvi, löydän siitä aina jotain henkeä salpaavaa, kamerassani on varmasti kymmeniä, ellei satoja kuvia vaahterasta, enkä vain vieläkään saa siitä tarpeekseni. Tänä vuonna sen ruskan väritys vaihtui kirkkaan punaisesta oranssiin ja viimeiset maahan tippuneet lehdet olivat vaihtuneet keltaisiksi. Aikas ihmeellistä, kameleonttimaista muuntautumista.


Monet tuttavamme (mieheni mukaan lukien) ovat antaneet moiselle vinoon kasvavalle jättiläiselle tappotuomion, joka tiputtaa mielettömät määrät lehtiä syksyisin haravoitavaksi. Mutta puu saa pysyä pystyssä niin kauan kuin minäkin pysyn, sitä ei kaadeta koskaan ja sitä paitsi, lehtien haravoiminen on rentouttavaa.
 
 
Illat ovat pimentyneet ja ovat suorastaan säkkipimeitä, nyt on viimein se hetki, jolloin voi sytyttää kynttilöitä ja nauttia niiden tunnelmasta. Tein pienen inventaarion lyhtyjen suhteen ja totesin, että pitänee hankkia uusia rikkinäisten tilalle. Samalla löysin vanhoja lasisia hautalyhtyjä varastosta, kiepautin niiden ympärille rautalankaa ja ripustin vaahteran oksille roikkumaan. Ja voi, miten ne loistivatkaan kauniisti keltaisten lehtien lomasta. Taidan sittenkin unohtaa lyhtyjen hankinnan ja väsätä lisää lasipurkkeja roikkumaan.
 
 
Mökiltä keräsin koristeomenapuun herkullisen värisiä omenoita, mietinkin miten näitä kauniita omenoita voisi hyödyntää. Syödä niitä ei voi, sillä ne maistuvat kamalalta, vaikka olen kuullut jonkun tehneet niistä hilloa. Keräsin omenoita vain koristekäyttöön ruusumarjojen lisäksi, ja niistä muotoutui hieman erikoisempi kranssi tällä kertaa, joka oli äärimmäisen helppo ja nopea väsätä.

Ananaskirsikka
Kasvihuoneesta keräsin ananaskirsikat talteen, luovutin niiden suhteen. Ne eivät ehtineet sittenkään kypsymään ja nyt toivon niiden valmistuvan syötäväksi keittiön pöydällä. Olisi pitänyt kantaa myös niiden ruukut kuistille talvetettavaksi, sillä mökiltä lähdettyämme yölämpötilat laskivat jo selvästi pakkaselle. Ja ensi kerralla se lienee jo liian myöhäistä, todennäköisesti minua odottaa lurpsahtaneita kasveja ja edessä on väistämättä suuri harmituksen tunne, johon on hyvä jo varautua henkisesti etukäteen, jotta voi mahdollisesti yllättyä positiivisesti... heh, aikamoista toiveajattelua!

Tomaattihautomo
Keräsin myös loput tomaatit kypsymään omenoiden kanssa. Ja yllättävän nopeasti ne ovat muuttuneet syöntikelposiksi lasisessa hautomossa, vaikka niistä puuttuukin suloinen auringon makeus. Edessä oli siis kasvihuoneen siivous, mutta se sai jäädä ensi kertaan, jospa selkäkivutkin olisivat jo hellittäneet siksi.

 
Kotiin päästyäni ihailin terassimme kukkaloistoa, joka on jatkunut jopa lokakuun puolelle asti. Keräsin viimeiset dahliat ja tuoksuherneet, jotka päätyivät asetelmaksi keittiön pöydälle. Tämä taisikin olla tämän kesän viimeinen kukka-asetelma omasta puutarhasta, sillä seuraavana yönä kukat olivat antaneet periksi pakkasherralle ja nuokkuivat huurteisina kohti maata. Harmitusta ei kestänyt kauaa, sillä tajusin että nyt voin vihdoinkin tehdä uusia istutuksia callunoista ja muista syyskasveista, mikäli niitä vielä myydään.
Kukkaostoksille siis heti huomenna!